Aika ajoin, nykyään aika harvoin, nousee mieleen se toinen puoli, rajan takainen, elämän loppu, siis kuolema. Mikä se on ja mitä se tarkoittaa, lopun loppu, kaiken päättyminen. Siis ihan kaiken päättyminen. Ihmisen mieli ei jaksa sitä ymmärtää, että kun ei enää ole mitään, ei ainakaan mitään sellaista mitä voisi jollain määreellä mitata ja massaksi hahmottaa. Ei mitään tyhjentävää adjektiivia, ei mitään armahtavaa substantiivia. Vain tyhjää, olematonta, ihan läpinäkyvää ja hajutonta.

The Hours -elokuvassa Virginia Woolf määrittelee sisarentyttärelleen kuolemisen olotilaksi johon palataan, siis palataan sinne missä oltiin ennen kuin synnyttiin. Mutta kuka muistaa missä sitä mahdettiin silloin olla. En minä ainakaan muista, muistatko sinä? Voisiko siihen olotilaan palata vaikkapa terapian, kenties hypnoosin avulla?

Miksi kuolema on niin kamala sana, samoin kuin kalma, ruumis, raato, arkku, hauta… Niillä kaikilla on ruma kaiku ja niitä on inhottava ajatellakin.

Mitä voi vastata lapselle kun hän kysyy että minne me joudumme kun kuolemme? Kun ei itsekään tiedä, kun ei itsekään ole asiaa mitenkään pystynyt hahmottamaan, eikä edes pysty kunnolla asiaa ajatella. Saati sitten, että voisi sanoa, että taivaaseenhan me kaikki mennään. Tietenkin.

Miten niin tietenkin.Uskotko sinä siihen? Menemmekö me taivaaseen? Tapaammeko me siellä kaikki rakkaamme ja jatkamme elämistä jollain tavalla?
Minä pelkään, että minä ainakaan en niin usko. Ja jos minä en niin usko niin silloin en niin lapsellenikaan pysty asiaa kertomaan. Ja silloin minä voin kertoa vain sen mitä minä ihan oikeasti uskon. Ja mitä minä sitten uskon?

Minä uskon siihen, että me palaamme luontoon. Sieltähän me tulemmekin joten on aivan luonnollista, että me palaamme sinne mistä lähdimme. Aivan niin kuin Virginia sanoi.

Kun minä kuolen, minä siirryn puolukan varpuihin, hyttysen ininään ja tuulen huokaukseen. Meren aaltoihin ja sammalmättäälle, auringon säteessä minä teen matkaa läpi heräävän kaupungin ja vanamon kukassa minä kelliskelen. Syksyn lehdissä minä olen onnellinen, eikä kenenkään tarvitse minusta huolta kantaa.
Sinne minä olen päättänyt mennä, takaisin luontoon. Toivottavasti ei kumminkaan ihan vielä.